Avausviikonlopun antia - aivan liian tuttua & aivan liian nopeasti!

Jääkiekossa on kyse tunteesta. Tunne palasi kertarytinillä takaisin, kun yleisö pääsi maistamaan kansanomaisia sirkushuveja pitkästä aikaa hallin lehtereille asti. Vaikkei yleisöryntäystä ollutkaan niin tästä huolimatta eräänlainen jännitys & toivo kuplivat halleissa mukavasti koko avausviikonlopun. Itse aloitin perjantain Hämeenlinnasta. Hetkeksi tuli unohdettua tämä painajaismainen 1,5 vuotta ja sai vain nauttia jääkiekossa. Ei voitollakaan ollut isoa merkitystä, kunhan nyt taas pelataan sitä jääkiekkoa!

Arvostan kovasti, jos vielä kauden aikana pääsee vetämään yhteen viikonlopun, jossa kaikki menee kuin saduissa. Ei tästä viikonlopusta lopulta lauantain jälkeen jäänytkään sitten ihan mahtipontisen mahtavaa fiilistä ja ehkä tämä paluu kaukaloon nyt Tapparan osalta kuitenkaan täyttänyt kaikkia legendan aineksia. Positiivisin asia lienee se, että vierasvoitto tuli Hämeenlinnasta, mutta vastustajaa varmasti korpeaa, koska tuokin voitto hieman halvalla lähti matkaan.

Keskieurooppalainen syysvire katosi nopeammin kuin puista tipahti lehdet
Tässä elokuun ja syyskuun aikana on paikoitellen ollut fiilis, että on vain mahtavaa seurata Tapparaa. Keski-Euroopassa kaikki onnistui ja harjoituspelit sujuivat pääosin upeasti, mutta voi tuota hetkeä, kun ensimmäinen kiekko tipahtaa Liigassa jäähän niin on kaikki tuo muistoa vain. Perjantaina aktiivinen peliote kesti tällaisella taannehtivalla laskemalla n. 12 minuuttia toisessa erässä, vaikka olihan pelissä myös kolmannessa erässä positiivisia aihioita. Erityisesti pidin siitä, kuinka Tappara pyrki katkomaan vastustajan hyökkäykset jo heidän siniviivallaan ja kaartoi välittömästi paineen takaisin. Tällä tavalla HPK:n paras terä saatiin hyvin kulutettua kolmannessa erässä ja tavallaan pelattiin kellosta minuutit pois. Tärkeä avausvoitto, mutta parannettaavakin jäi ja itse asiassa aika paljon.

Toivossa on hyvä elää - ja elin siinä hienosti lauantai-iltaan asti. Vaasassa ei tapahtunutkaan toivottavaa parannusta vaan itse asiassa suorittaminen lösähti jo niin ikävän tutuksi käyneelle Tapparan tasolle. Onneksi ulkokehältä tehdyiltä analyyseilla ei lopulta ole kovinkaan suurta merkitystä, koska totuuden nimissä kausi on nuori ja paraatimarssia kohti kevättä tuskin odotti edes kukaan muu kuin minä. Olisi tämän avausviikonlopun silti voinut suorittaa edes sillä aiemmasta tutulla tasolla hieman tyylikkäämmin, mutta tästä tuli nyt historiaa ja se on aika karua kerrottavaa.

Muutoksen analogia on pitkä & raskas. Siinä, missä mielessäsi ajattelet, että olet päässyt viime kaudesta oikeasti ylitse niin huomaatkin heti ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen, ettet olekaan edennyt siitä mihinkään. Ihmisen mielen heikkous nousee aina tappion hetkellä näkyväksi, kun huomaat, että kyselet hiljaa mielessäsi, mitä jos tai miksi taas tätä. Toivottavasti tämä avautuminen jääkin kauden viimeiseksi ja pystyn itse käsittelemään tapahtuneen yhdessä blogissa.

Tapparan kohdalla yksi suurimmista voimavaroista kaudesta toiseen on se, että muutosta tarvitaan. Toivo muutoksesta ei kuole, koska niin uskollisesti sitä pumppaamme toisiimme. Näin fanina on kuitenkin pakko myöntää, että olen kyllästynyt tähän Tapparaan ja tulee vaatimaan minulta todellista venymistä, jos muutoksia ei oikeasti ala tulla.

Vaasalainen syysunelma
Sportissa on syytä leveään hymyyn, koska voitto tuli juuri sellaisella tavalla kuin toivoa sopii tässä vaiheessa kautta. Sport kävi hakemassa ruman tappion Porista, saapui kotiyleisönsä eteen oikeassa tunne- ja lataustilaussa ja Tapparan puolella näytti aika pitkälti siltä kuin vierasjoukkueella yleensä näyttää. HPK ilmeisesti antoi ymmärtää, että pisteet tulisivat jatkossakin ilman työtä ja siltä se totta vie näytti.

Yleensä olen sentään päässyt haukkumaan Dufvan Sporttia passiivisesta trapista ja innostamattomasta pelistä, mutta tällä kertaa voi ihan rehellisesti kehua Dufvaa. Tappara oli se joukkue, joka tuli pelaamaan innostumatonta ja epämotivoivaa lätkää, Dufvan joukkue tuli voittamaan. Se teki juuri niin paljon jääkiekon perusasioista koostuvaa perustyötä, puolusti tarkasti, pysyi liikkeessä & aktiivisuudessa sekä pelasi itse paikkansa taitavasti kohti maalia.

Nyt kun pääsin näihin jääkiekon perusasioihin niin on pakko taas palata Tapparaan. Missä on tamperelainen syysunelma? Tamperelainen syysunelma on vuodesta toiseen samanlainen kevättä odotteleva laiska pöhötys, jossa ainoastaan odotetaan seuraavia helppoja pisteitä. Katsotaan peliä, josko tänään tapahtuisi jotain kivaa. Ja katselu jatkuu niin kauan kunnes vastustaja on tavoittamattomissa. Mikä tässä jääkiekossa syksyisin Tampereella yllättää uudestaan & uudestaan? Kenen pitää räjäyttää tunnelma, että pelaaminen alkaa, kun kiekko tipahtaa jäähän?

Tämä teksti kuvastaa vain tämän hetken tunnelmia, koska en oikeasti löydä kovin paljoa positiivista kerrottavaa. Mieleeni juolahtaa jopa eräs legendaarinen Pasi Rautiaisen video, jossa joku sanoo tää ei oo vaan tänään. Jotta jotain konkretiaakin tulisi tähän niin listaan nyt nämä Tapparan legendaariset puutteet, joista oikeastaan kenenkään on vaikea olla eri mieltä:

• syöttötarkkuus kertoo paitsi taidosta myös ajatuksesta ja keskittymisestä. Tappara sai laskelmieni mukaan Sporttia vastaan kontrolloituja hyökkäyksiä aikaan ensimmäisessä erässä yhden ja toisessa ennen ylivoimaansa kaksi, pelin rakennus hajoaa jo omalle siniselle
• puolustusalueen puolustuspeli, mitä ihmettä oikeasti? Tapparaa ei tarvitse sen kummemmin edes karvata, riittää, kun vastustaja on lähellä niin jokainen puolustaja vuorollaan heittää selän takaa rystyjä toiselle pakille tai laiturille, jokainen halaa laitaa ja rännitetään kiekkoa kunnes se menetetään
• jos vastustaja antaa avata niin kävellään keskialueelle ja lyödään epärytminen päätykiekko, mieluusti reilusti ennen punaviivaa pitkänä
• hyökkäysalueella vastaava pelaaminen kuin puolustusalueella hyökkääjien toimesta eli kolme äijää maalin takana, mutta maalin edessä ei koko pelissä ketään

Ainoat yksilöt, joilla viikonlopusta voi antaa pisteitä ovat maalivahdit. Piiroinen ei ollut parhaimmillaan, mutta enpä suostu oikean tappion karvasta kalkkia maalivahdille kääntämään. Jääkiekossa luulisi, että luonne & ammattitaito olisivat jonkinlaisia suhteellisin pysyviä ominaisuuksia, mutta Tapparan kohdalla ominaisuudet pitää harjoitella kovan kismityksen ja ison tappiokasan kautta joka kausi uudelleen. Tämä on todellinen tapparalainen tarina, joka tuntuu toistuvan yhtä varmasti kaudesta toiseen kuin se, että kausi ylipäätään pelataan.

Kohti parempaa ensi viikkoa
Toivon todella, että ensi viikon paikallisavaukseen on nyt riittävästi aikaa nuolla haavoja ja keskittyä olennaiseen. Jokainen löytää sisältään ammattilaisen & aidon halu pelata voitosta. Ilvekselle nuo samat ongelmat eivät tunnu olevan ihan niin yleisiä kuin Tapparalle, joten tämä Sport-tappio toivottavasti tiputti jokaiselta ne pilvilinnat pois, että tästä tulee helppoa ja kivaa. Sellaista ei ole luvassa.

Jokaisen tappion hopeareunus on se, että siitä ei voi kuin oppia. Tuskinpa noin huonoa suoritusta ihan heti nähdään uudestaan, mutta jos nähdään niin toivottavasti myös uskalletaan tehdä johtopäätöksiä tästä. Olisi mukava löytää jokin positiivinen kulma lähestyä viikonloppua, mutta todettakoon vaikka loppuun, että se positiivinen asia on, että Liigaa taas pelataan ja yleisö saa saapua halliin. Ehkäpä mekin vielä jotain ilonhetkiä kauden aikana saamme ja kaikki ei ole näin tummaa.

Odottavan aika on pitkä.