Liiga vastaan CHL: viihdyttävää vai tuloksekasta peliä?

 Champions Hockey League on tuonut mielenkiintoisen lisän muutamalle joukkueelle. Tapparalla on ollut suoranainen etuoikeus päästä kokemaan kummatkin liigat juuri tällä kaudella. Syksyä ovat värittäneet keskustelut yleisemmin Liigan tasosta, yleisömääristä, viihdyttävyydestä sekä laadusta. Tapparan kyntäessä Liigassa syvissä vesissä, löytyy pelillisiä valopilkkuja tuosta toisesta sarjasta. Erityisesti kulunut viikko on ollut loistava mahdollisuus kokea fanina jälleen tunteiden vuoristorata - Tapparan pelatessa ensin kauden parhaan pelinsä kotona ruotsalaista Skellefteåta vastaan ja pari päivää myöhemmin häviten suhteellisen passiiviselle IFK:lle vieraspelissä.

Pelitapa, keskustellaan siitä lisää

Pelitapa, tuo Petteri Sihvosen popularisoima, valmentajakunnan kruununjalokivi. Pelitavallinen keskustelu peilautuu erityisen voimakkaasti Tapparassa, koska Tappara on ehkä ainoa organisaatio, joka on poikkeuksellisen avoimesti viestinyt tarpeesta lähteä muuttamaan peliään. Nähty pelaamisen tapa on herättänyt Liigassa kritiikkiä, mutta toisella puolella CHL:ssä sitä on saattanut jopa valveutunut seuraaja ihastella. Miksi tämä sama pelillinen selkäranka näyttää Liigassa kulmassa pyörivältä neppailulta, kun taas CHL:ssä peli tuntuu tuottavan jatkuvasti pelin virtaukseen sopivia tilanteita kummassakin päässä.

Kysymykseen on mielestäni olemassa yksinkertainen vastaus: vastustajat. Tässä ei toki parane unohtaa sitä, että Tappara kävi myös Skellefteåssa pelaamassa, tuloksena oli karmaiseva 6-1 tappio. Sen verran olen kuitenkin uskovainen, etten usko minkään pelitavallisen asian muuttuneen siinä välissä, kun päästiin Suomeen pelaamaan. Tappara pystyi jälkimmäisessä pelissä voittamaan Skellefteån - suhteellisen varmoin asein vielä kaiken hyvän päälle. Skellefteåta vastaan Tapparan pelissä onnistui puolustusalueen pelaaminen yksilötasolla ja peliin saatiin jatkuvaa liikettä. Samalla hyökkäyspelaamiseen avautui sopivia reikiä, jonka puitteissa Tapparan hyökkääjät tuntuivat viimein pääsevän pelin ytimeen ja tätä kautta syntyi myös maaleja ja tukitoimia. Päivän polttava kysymys onkin, miksi tämä onnistuu ruotsalaisia vastaan, mutta suomalaisjoukkueita vastaan ei edes hitusen alkua.

Tarjoamani vastaus esittämääni kysymykseen on, että hyvään tanssiin tarvitaan molemmat. Skellefteå saapui Tampereelle pelaamaan voittavaa jääkiekkoa omalla pelitavallaan. Se saapui liikkumaan, kamppailemaan, laukomaan & voittamaan. Tappara vastasi tuleen tulella, jonka seurauksena harvalukuinen Hakametsän yleisö näki parasta Tapparaa koko kaudella. Sääli on se, ettei tätä laadukasta tuotetta saatu katsomaan kuin pieni osa kotimaisesta yleisöstä. Olennaista on kuitenkin nähdä, että vastustajan valitsema pelitapa ei ole lainkaan sivuseikka siinä, millaista jääkiekkopeliä nähdään.

Vertauskohtakin saatiin vielä samalla viikolla, Helsingin IFK:ta vastaan. IFK:lla on ollut samanlaisia ongelmia tuloksen kanssa kuin Tapparalla ja voittajan haukkuminen ei ole kovin tyylikästä. Tapparan valmistautuminen saattoi mennä pieleen, koska ensimmäisessä erässä IFK:n pelisuunnitelma näytti ruokkivan Tapparalle hankalaa iltaa. Vaikka Mertsi pauhasi studion täydeltä, kuinka IFK vei ja Tappara vikisi niin teknisesti ottaen IFK ainoastaan hallitsi tiivistä viisikkopeliä paremmin kuin Tappara ja hyökkäsi tehokkaasti vastaan sekä tietysti sooloili Heljangon avustuksella maalin. Toinen tulikin sitten ihan puhtaasta vastahyökkäyksestä pienestä kulmasta. Seuraavissa kahdessa erässä Tappara jahtasi, minkä pystyi, mutta IFK:n pystyttämä viiden miehen rintama oman maalin eteen sekä kohtalaisen inhorealistinen "purku lasista ulos" oli jälleen myrkkyä Tapparalle.

Kun nämä molemmat pelit katsoo läheltä niin päätyy helposti johtopäätökseen, että Liigassa viihdyttäväksi tulkittava liikkuva jääkiekko osataan kohtalaisen hyvin yhteistuumin pelata pois. IFK on materiaaliltaan vahva joukkue, jonka ei tarvitse asian varsinaisessa merkityksessä pelata näin. Tappara ja IFK pystyvät tuottamaan aivan toisenlaista jääkiekkoa - näin halutessaan. Tosin ainoastaan silloin, jos molemmat lähtevät Skellefteån ja Tapparan tavoin tanssimaan samanlaista tanssia.

Tulos ohjaa kaikkea tekemistä

Kun seuraan keskustelua esimerkiksi Tapparan ympärillä - on mielenkiintoista huomata, kuinka voimakkaasti tuloksellisuus ohjaa kaikkien tekemistä. Jos ympäristöä seuraa niin ei ole kovin kummoinen yllätys, että Liigassa joukkueet - jopa voimakas ja vahva IFK - joutuvat tuloksien ristipaineessa turvautumaan sellaiseen toimintatapaan, joka valitettavan hyvin Liigassa hallitaan. En ole vieläkään varma, kuinka nopeasti muutos tapahtuu edes Tapparan kohdalla, mutta minun ei käy pätkääkään valmentajia kateeksi. Kauden ainoa tehtävä on valmistella joukkue pelaamaan parasta mahdollista jääkiekkoa keväällä. Olisi kieltämättä upeaa joskus vielä kokea esimerkiksi Tappara, joka pystyisi voittamaan koko kauden. Tämä alkaa tuntua etenevissä määrin utopialta.

Jos seuraa tuloksekasta peliä ympäri Liigaa niin valitettava johtopäätökseni on, että Liigassa suotavaa on pelata voimakkaasti puolustusvoittoista, oman maalin edustaa sumputtavaa jääkiekkoa ja hyökätä vastaan, ennemmin kuin pelata liikkuvaa jääkiekkoa. Liigassa vallitseva konsensus pelitavan osalta tuntuu olevan, että ainoastaan tuloksella on merkitystä ja tuloksen pystyy IFK:n ja Tapparan esimerkillä maksimoimaan hienosti, jos vain nöyrtyy pelaamaan ns. bussia maalin edessä & luottamaan tehokkaisiin vastahyökkäyksiin.

Ongelma ei sentään koske ainoastaan Tapparaa ja IFK:ta vaan yleislinja organisaatiosta riippumatta Liigassa tuntuu olevan sama. Tapparaa vastaan samanlaiseen pelilliseen tapaan ovat lyhyellä aikavälillä lukkiutuneet sekä IFK että Lukko. Minä haluan kuitenkin elää edelleen unelmaa, koska tuloksen ollessa heikko, on helppo tarttua tuohon samaan köyteen, johon lähes kaikki jo ovat tarttuneet Liigassa. Minun on helpompi ymmärtää, jos materiaaliltaan heikot vastustajat tyytyvät tähän pelaamiseen, mutta hätähuuto muuttuu konkreettisesti, kun parhaatkin joukkueet lähtevät samaan mukaan. Toisaalta se osoittaa valmennukselta pelitavallista älykkyyttä, koska pisteitä tarvitaan ja niiden saaminen keinolla millä hyvänsä on tärkeää.

KalPa on jäänyt vähälle huomiolle, mutta parhaiten Tapparan kanssa kotimaisessa Liigassa tällä kaudella on tanssinut hieman yllättäen KalPa. Kuopiossa on ollut jo vuosia perinteitä vaalia liikkuvaa, kiekollista & nopeaa jääkiekkoa. Vaikka Tappara ei ollutkaan Niiralassa kokoonpanonsakaan osalta parhaimmillaan, oli peli silti kaikista lähimpänä sitä peliä, jota Tappara pelasi Skellefteåta vastaan. KalPa on saanut oman tuloksellisen kriisinsä jo korjattua, mutta he ovat jatkaneet samanlaista pelityyliä kaikista ongelmista huomiotta. Tapparan ympäristössä puolestaan elää edelleen voimakkaana nostalgia menneisyyden mestaruuksista, jolloin jokaisen tappion jälkeen ympäristön paine kääntyy syyttämään valmentajia typeristä valinnoista.

On silti ollut mukava myös Tapparan kohdalla huomata, että osa faneista edelleen uskoo nähtyyn peliin. Kaiken tähän mennessä tapahtuneen nähtyä myönnän itsekin, että usko on tuloksen ollessa tällainen koetuksella. En kuitenkaan pidä itse hyvänä ratkaisuna sitä, että koko harjoiteltu prosessi heitetään romukoppaan vaan jalostetaan mieluummin tätä Tapparan kiekollista ja liikkuvaa pelitapaa eteenpäin. Olen varma, että kauden mittaan Tappara oppi hallitsemaan tämän myös tuloksellisesti kuten CHL:ssä. Silloin valmentaja, joka heikon tuloksen keskellä, palasi vanhaan ikiaikaiseen Liigan sumputukseen, saattaa olla se, joka on paniikissa.

Valmentaja ulos, aina parempi tulos?

 Mitään varmempia merkkejä on vaikea löytää uuden Liigakauden alusta ja normaaliin paluusta kuin organisaatiorajat ylittävä suomalainen aito valmennuskeskustelu. Yritän tässä blogissani lähestyä ilmiötä Tapparaa laajemmin, vaikka samalla keskityn pääsääntöisesti siihen kauneimpaan. Kun katsoo esimerkiksi jääkiekkofoorumi Jatkoajan keskustelua niin nopeasti huomaa, kuinka monessa organisaatiossa on jälleen valmentajanvaihdostalkoot käynnissä. Laajan kymmenen pelin otannan hedelmiä keräten paikkansa ovat vakiinnuttaneet Sport, Kärpät, KooKoo, SaiPa, Jukurit, Pelicans, JYP, KalPa & TPS. Kaikkialla muualla on kovakin vaihdosvimma menossa ja valmentajia ovat vaihtamassa HIFK, Tappara, Lukko, Ässät, HPK & Ilves.

Jos jollakin AMK- tai yliopisto-opiskelijalla vielä puuttuu opinnäytetyöstä teema niin tässä olisi sellainen hyvä hypoteesi tutkittavaksi. Pinnallisen tarkastelun perusteella näyttää siltä, että tulosten ollessa vakioimattomia jokainen organisaatio, jolla ei ole kauden alussa tuoretta valmentajanimeä pöydällään ovat vähintään vaihtamassa valmennusta hyvin pienellä otannalla. Ilvestä, Tapparaa, Ässiä ja HPK:ta yhdistää se, että kaikilla valmennus on jatkumolla edelliseltä kaudelta. Kärpät, KooKoo, SaiPa, Jukurit & JYP ovat kaikki aloittaneet juuri projektin uudella valmennuksella. Poikkeukset muodostavat IFK & Lukko, toisessa paine liittyy siihen, että mestaruusvalmentaja vaihtoi maisemaa ja toisessa puolestaan valmennukselle pitää vaan antaa kenkää. Kun päästään loppupäätelmään, että liigakelpoisia onnistuneita valmentajia löytyy ainoastaan jatkavasta polvesta Sportista & KalPasta aletaan olla asian ytimessä.

Harjaantumaton voisi luulla, että tilanne on melko lailla katastrofaalinen ympäri kenttää, mutta todellisuudessa tilanne on monellakin huomattavasti parempi. Syksyllä peliään etsivät pelaajien lisäksi organisaatiot ja yllättäen juuri syksyllä polarisaatiota on kaikista eniten. Se johtuu erittäin normaaleista syistä, koska kaikki joukkueet aloittavat uuden projektin. Kuten yhteiskunta ympärillä näin myös Liiga - maltti on valttia, mutta lyhytjänteisyys on päivän trendi. Kaikki kiva ja upea tulee heti tarjottuna pöydälle, kesällä jokainen fani vannoo, että minun malttini kyllä riittää seurata tappiosta toiseen vaeltavaa seuraani, jos vain näen taistelua kentällä. Tapparankin kohdalla on mielenkiintoinen sivumaku, koska nimenomaan taistelua kentällä on nähty kaikissa muissa peleissä paitsi siinä yhdessä surkeassa pelissä Sporttia vastaan. Tuloksen analogia valmentajien arvioinnissa on tuhon tie.

Onnistunut muutos, missä olet?

Esimerkiksi erilaisissa jääkiekkoaiheisissa lehdissä on vuodesta toiseen julkaistu arvioita siitä, mikä on valmennuksen vaihtamisen oikea hyöty. Eri lähteistä riippuen yleinen konsensus on, että valmennuksen vaihtaminen tuottaa ensin joukkueelle energiaa. Tämä energia siivittää keskimäärin viiden pelin ajaksi kunnes pelin mahdolliset muut ongelmat iskeytyvät uudestaan näkyviin. Suurin muutos tapahtuu pelaajissa henkisesti, koska uudelle valmennukselle on kovin inhimillistä kaivaa parastaan, koska kortit menevät uudestaan jakoon. Kun kortit ja peliajat jaetaan uudestaan on selvää, että joukkue silloin saa henkisesti uuden alun, hieman hengitystilaa & uutta inspiraatiota. Vaan ei kannettu vesi kaivossa pysy, nimittäin vuotava pohja alkaa näkyä uudestaan yleensä pian.

Onnistuneita valmennusvaihdostalkoita on syksyisin nähty fanien unissa jatkuvalla syötöllä, mutta yksittäisiä esimerkkejä lukuun ottamatta tulokset ovat lähes kauttaaltaan samat. Voit valita tutkittavaksi minkä tahansa kauden niin huomaat nopeasti, että valmennusta vaihtaneet organisaatiot eivät ole tuolla kyseisellä kaudella juurikaan saaneet mitään todellista muutosta aikaiseksi. Turun suunnalta löytyy loistavia esimerkkejä juuri päinvastaisesta kehityksestä, jolloin vaihdoksen jälkeen taso on itse asiassa romuttunut entistä pahemmin. Myös Porista löytyy useita vastaavia esimerkkejä.

Miksi faneja sitten vuodesta toiseen juuri viehättää ajatus siitä, että yhden miehen (tai naisen) vaihtaminen johtaisi isossa kuvassa massiiviseen muutokseen? Tässä palataan inhimillisyyden ytimeen, koska on monesti kiva ajatella, että vaikeat ongelmat voidaan ratkaista yksinkertaisella reseptillä. Tämä pyhä usko siivittää vuodesta toiseen faneja uskomaan lujasti, että yhtä pientä osa-aluetta muuttamalla tulokset muuttuvat kuin taikasauvaa heilauttaen aivan toiseksi. Niinhän ne muuttuvatkin - viiden tai kymmenen pelin ajaksi ja sitten uuden tyypin johdolla korjaillaan niitä samoja ongelmia, joita se ensimmäinen tyyppi yritti korjata koko ajan.

Tapola ulos - erikseen erinomainen, yhdessä alivoimainen?

Tapparaa on hyvä käyttää esimerkkinä organisaatiosta, jossa urheilutoimintaa on aidosta johdettu viimeiset kymmenen vuotta. Tämä näkyy kiistämättömänä tuloksissa, josta on hyvin vaikea olla eri mieltä. Tätä pitkää jaksoa Tapparassa myös edustaa se, että Tappara ei ole joutunut tai halunnut kertaakaan vaihtaa valmentajaa. Se kertoo omaa, arvostettavaa kieltään siitä, millainen organisaatio Tappara on. Tappara on jopa niin poikkeuksellisen vahvasti valmennettu ja johdettu, että toisinaan mediassa on jopa haettu klikkauksia sen voimalla, jos joukkovoimalla saataisiin Tappara viimein tekemään muutoksia tähän hedelmälliseen työhön, jonka tuloksia fanit ovat vuodesta toiseen saaneet ihailla.

Olisihan se kilpailijoillekin aivan äärimmäisen hyvä asia, että Tappara päätyisi tällaisiin päättömiin ja hyödyttömiin ratkaisuihin, koska se tarkoittaisi välittömästi uusia kilpailuetuja niille, jotka ovat yrittäneet viimeiset vuodet aktiviisesti matkia Tapparan tapaa tehdä asioita. Myös Tapparassa on virinnyt tämä keskustelu tällä kaudella, olisiko aika vaihtaa Tapolasta eteenpäin pikavauhtia. Asian tiimoilta on kuultu jo muutakin kuin trolliarmeijan juttuja ja mietitty ihan tosissaan, kuinka Tapola ajaa Tapparan suohon.

Tapparassa Tapolan ympärille kietoutuva keskustelu on jopa tätäkin menestysnyanssia mielenkiintoisempi kokonaisuus, koska en ole muualla törmännyt tähän keskusteluun, jota Tapparassa käydään. Jos Tappara ei pärjää niin meillä koko viime kausi mietittiin, että vika on pakko olla apuvalmentajissa. On mielenkiintoista kertoa ilman mitään kättä pidempää, kuinka Tuomas Tuokkola tuo ainoastaan housut vaihtoaitioon tai mikä on Pasi Puistolan rooli kokonaisuudessa. Tamperelainen eetos yhdistyy suoraan sanoen legendaariselle tasolle, kun Ilves on kenkimässä osaamatonta Ojasta pois, Tappara haluaa Ojasen takaisin ja Tuokkolan ulos.

Keskustelua seuraamalla ei kukaan tule hullua hurskaammaksi. Itse asiassa jopa päin vastoin - mitä enemmän päätöntä keskustelua seuraa sitä päättömäksi koko homma muuttuu.

Valmentajakeskustelusta puuttuu oikea arvostus valmennustyölle

Peli kertoo kaiken ja viime kädessä valmennus on kuitenkin vastuussa pelistä. Jos pelissä sakkaa enemmän kuin yksi asia niin automaattinen johtopäätös on se, että valmennuksen eväät on syöty viimeistä murusta myöten. Todellisuudessa suomalainen fanikeskustelu ei tunnu antavan oikealle valmennustyölle juuri mitään arvoa silloin, kun tulos ei ole juuri sitä juuri nyt, mitä joku on omissa mielikuvissaan odottanut.

Jääkiekon hienous pelinä on siinä, että siihen vaikuttaa monitahoinen kokonaisuus, joka rakentuu kymmenistä pienistä palasista. Niin hassua kuin se onkin, myös faneilla on roolinsa siinä, millaiseksi organisaation toimijoiden elämä muuttuu. Valmennuksen työ usein keskustelussa typistetään hyvin pieneksi tuloksen valmentamiseksi, jolloin oikeastaan kaikelle valmentajan työlle annetaan aika pieni arvo. Valmentaja valmentaa joukkuettaan, yksilöitään & pelitapaansa suurimman osan ajasta valvovan ja tarkan yleisön silmien ulottumattomissa.

Tästä tuntemattomasta työstä, josta oikeastaan pintaraapaisua enemmän tietävät ainoastaan aktiivisessa toiminnassa mukanaolevat tahot, tehdään usein hyvin primitiivisiä ja pikaisia johtopäätöksiä. Valmentaja, joka ei hyökkää jatkuvasti paniikissa eturiviin vaihtoaitiossa huutamaan, kun jätkät eivät tee maaleja tai valmentaja, joka kolmen maalin tappiolla tuijottaa maahan ja miettii syntyjä syviä, ei välttämättä ole tyyppi, jota ei kiinnosta. Tuloksen analogia valmennuksessa on ikävän lyhyt reitti kuljettavaksi.

Paras ja aito arvostus valmentajille on se, että fanit antavat heille riittävän työrauhan tehdä työtään. Kaikki ei ole valmista, kun kymmenen peliä on pelattu. Kaikkea ei ole myöskään menetetty, kun kymmenen peliä on pelattu. Myös valmentajia arvioitaessa olisi hyvä edes toisinaan muistaa, että yhtä lailla valmennus tekee virheitä jatkuvasti. Joskus suunniteltu pelitapa ei sovi pelaajille tai pelikenttä muuttuu kesken prosessin. Silloin valmentajankin täytyy taas oppia uusia temppuja. Peli on sen verran monimutkainen kokonaisuus, että yleensä yhtä pientä osaa muuttamalla jossain muualla alkaa repsottaa. Ja sitten se perkeleen vastustajakin on vielä omana kokonaisuutenaan, jota valmennetaan tuhoamaan toisten hienot ideat.

Mikäli tällainen arvostus on jollekin liikaa vaadittu niin silloinkin, kun ehdottaa vaihdoksia, toivoisin, että niitä mietitään edes siihen pisteeseen, onko vaihdoksella oikeaa merkitystä yhtään mihinkään. Mm. Tapparalle on jo esitetty, että kyllästyttää tämä pelin valmentaminen, joten otetaanpa tilalle joku kunnon valmentaja, joka pitää porukan suorassa karismallaan & tsempillään. Tsemppijääkiekolla ei vuonna 2021 voiteta pelejä juuri Suomisarjaa korkeammalla, joten kannattaa pohtia, kuinka realistista on vaihtaa ammattivalmentaja, jolla on jo jalometallia kaulassaan tyyppiin, jolla ei vielä ole jalometallia, mutta vaikuttaa hyvältä tsempparilta.

Valmennustyön hedelmät poimitaan, jos poimitaan, paljon myöhemmin kuin kymmenen pelin jälkeen. Yskivä ylivoima korjautuu paremmin hankkimalla yksi maalipyssy lisää kuin vaihtamalla valmentaja.

Tamperelaisen syysunelma kateissa

Näin Tappara-KooKoo pelin tauottua on hyvä hetkeksi istahtaa alas ja miettiä, miten syyskuu on Tapparan osalta kulkenut. Näen pelissä paljon enemmän positiivista kuin negatiivista, mutta on ainoastaan hyvä, että pelissä on korjattavaa vielä syyskuussa. Joukkue on saanut kokemusta karvaista tappioista ja mikä tärkeintä myös fanit pysyvät edelleen nöyrinä jääkiekkopelille.

Pelitapa on parasta Tapparaa pitkään aikaan

Minun on aidosti pakko ihmetellä, että jokaisen tappion jälkeen löydetään iso kasa kehitettäviä ja äärimmäisen huonoja asioita. Tappara on hävinnyt maalipaikat tähän mennessä ainoastaan selvästi Sporttia vastaan, mutta muutoin Tapparan vastustajat ovat poikkeuksetta osoittaneet huipputehoa omissa paikoissaan. Tapparan tehokkuus puolestaan on ollut lähellä surkuhupaisaa välillä. Jääkiekossa on sanonta, että pomput pitää ansaita, mutta jokunen ansaittu pomppu on kyllä nyt jäänyt ainakin toistaiseksi johonkin kiekkojumalattarien olkapäille.

Tappara on alkuhämmennyksensä jälkeen saanut puolustusalueen puolustuspelaamiseen kohtalaisen paljon järkeä. Liigatahti on löytynyt ja pääsääntöisesti Tappara on säästynyt jokaista vastustajaa vastaan pitkiltä oman pään pyörityksiltä. Nöyryyttä on myös löytynyt tarvittaessa purkaa tilanne. Myös välimatkat ovat alkaneet parantua ja nyt kaukaloa osataan jo käyttää pystysuunnassakin hyödyksi tilan voittamiseen.

Jos joukkue kerran voittaa jatkuvasti maalipaikat niin onko oikeasti niin, että ongelmien ytimessä on hyökkäyspelitapa? Kyllä, olen samaa mieltä, että Tappara pyörähtelee toisinaan turhankin pitkään kulmissa, mutta kulmapeleistä on saatu aikaiseksi iso kasa maalipaikkoja ja myös paikoitellen retuutettu vastustajia aivan miten sattuu. Tämän lisäksi alivoima näyttää edelleen todella hyvältä. Pelitavallisen murheiden puolella on siis ainoastaan hyökkääjien tehokkuus maalipaikoissa sekä viimeistelyn kliinisyys ja tarkkuus.

Tapparan ensimmäinen erä KooKoota vastaan osoitti tyylipuhdasta Tappara 3.0 pelitapaa, saattaapa olla jo peräti 4.0. Joku taisi tätä myös foorumilla näin nimetä. On mielestäni jossakin säälittävän ja naurettavan välimaastossa edes fantasioida jostakin valmennuksen vaihdosta, kun nähdäkseni kaikki valmennuksen vastuulla olevat asiat ovat vähintään kohtuullisessa kunnossa.

Mistä apua ylivoimaan?

Selkein pelillinen puute Tapparan pelissä on tällä hetkellä toiminta viivalla. Kinnunen on pärjännyt viivalla paremmin kuin Austin, jolle mm. KooKoota vastaan sattui laiton määrä helppojen kiekkojen päästämistä lävitse. Tässä tuli hetkeksi ikävä Kemiläistä, koska Austinin ennakointi ja pelin lukeminen viivalla ovat aika kaukana siitä tasosta, johon on tapparalaisena saanut vuosien varrella tottua. Toivottavasti Rantakari tulee pian kuntoon, koska parempaa viivauhkaa Tappara tarvitsee - vedon ja liikkeen muodossa.

Toinen selkeä perusongelma on se, että pelaajat eivät joko osaa tai eivät suostu vetämään onetimerista. Nykykiekossa kaikki kaikessa on, että kun vetopaikka saadaan pelattua se täytyy pelata ykkösellä. Ykkösellä pelattu kohti maalia on suurempi uhka kuin haltuun ja uudestaan päätyyn. Uskon kuitenkin, että tämäkin puoli vielä saadaan kuntoon, mutta tällä hetkellä kaivataan kipeästi edes yhtä onnistumista. Kun onnistumisia ei tule niin on selvää, että ajatus valloittaa myös ylivoimalla. Ylimääräinen miettiminen ja pelin pakottaminen hidastavat toimintaa, eivät nopeuta sitä.

Parasta, mitä Tapparalle voi tapahtua on, että saamme pari ylivoimamaalia, koska se voi avata ison padon, jonka virratessa muilla on muutakin mietittävää kuin maalivahti. Olen myös lukenut kommentteja, että Tappara tekee maalivahdeista hyviä, koska vedot ovat huonoja, mutten täysin allekirjoita tätä. Uskoakseni paras tulos tulee, kun peliin saadaan onnistumisen tuomaa rentoutta.

Vaatimustaso tapissa & negatiivisuus valloittaa alaa

Jos pelistä puhutaan paljon niin tällä kertaa kääntäisiä hieman huomiota myös fanien luomaan ilmapiiriin joukkueen ympärillä. Fanit ovat maksaneet lippunsa, joten sinänsä jokaisella on selvä oikeus & velvollisuus kertoa mielipiteensä. Ihmettelen kuitenkin, miksi juuri Tapparan kohdalla tuntuu siltä, että poikkeuksellinen kiristys rupeaa muuttumaan jo alkukaudesta turhautumiseksi.

Hyvän kritiikin & kyynisyyden välillä on hienoinen ero. Hauskinta on se, että kun fani katsoo peliä, häntä turhauttaa aivan samat asiat kuin pelaajia. Totta kai kiristää, kun kukaan ei tunnu saavan mistään kiekkoa verkkoon. Tästä seuraakin ihan mielenkiintoinen paradoksi, koska jostain syystä usko on vahva siihen, ettei pelaajia turhauta lainkaan, kun kiekot eivät löydä verkkoon.

Jo lyhyen alkukauden aikana olen kuullut kaikki Tappara-fanien parhaimmat selitykset. Jokainen tappio on merkki siitä, että peliin ei oltu valmiina tai sitten vastustaja vei Tapparaa pelitavallisesti. Kummatkin ovat merkittäviltä osin valheita, koska kumpaakaan näistä ei ole tapahtunut koko kaudella kuin kerran. Tapparaa on pystynyt viemään ainoastaan yksi vastustaja heikon valmistautumisen vuoksi, Sport - ja jo tuosta opittiin. Sen jälkeen Tappara on tullut peliin terävästi illasta toiseen, mutta aina pelissä on tapahtunut jotain kummallista.

Ymmärrän, että on tärkeää analysoida myös sitä kummallisuutta, mutta ylianalysoimisen virhe on ilmeinen. Jos Tappara olisi tänään KooKoota vastaan pystynyt edes yhden maalin tekemään momentumistaan avauserässä, se olisi voinut säteillä koko pelin ajaksi. Nyt KooKoo puolestaan sai voimaa, kun se käytti paikkansa tehokkaasti. Minun on hyvin vaikea ymmärtää, että tällaisen pelin jälkeen siirrytään vakavissaan huutamaan potkuja ja haukkumaan joukkueen yksilöitä.

Tapparan pelaajat tarvitsevat onnistumisia. Aurinko nousee vielä huomennakin ja lupaan, että tämä peli tulee tuottamaan tulosta tällä kaudella. Kysymys on ajasta & uskosta ja toivoisin, että se tärkein sidosryhmä osoittaisi vaikeilla hetkillä jotain muuta kuin sitä, että pelaajille kiroillaan pelin jälkeen katsomosta & puhutaan kovaan ääneen, kuinka peli on aivan *askaa. Näin asia ei ole.

Seuraava mahdollisuus voittaa koittaa huomenna. KalPalla on mietittävää, koska Tappara pelaa parasta kiekkoa miesmuistiin. Jos tämä ei kelpaa sinulle, mikä kelpaa?