Odotettu kiekkokausi pärähti käyntiin eilen ja nyt on oikea hetki pureutua jälleen pelin syvällisempään puoleen. Syyskautta parempia hetkiä kaudella ei juuri tule, kun saa oikein luvan kanssa haaveilla & toivoa parasta. Jokainen fani on uuden & hienon edessä, kun pelillinen otanta on vähäistä ja kaikenlainen havainnointi pelistä sekoittuu mielessä ylioptimistisiin odotuksiin. Ja jossakin vaiheessa marraskuu tulee kuitenkin ja maailma arkistuu. Innon pidätteleminen alkaa olla sietämätöntä, mutta tästä huolimatta - kaikkien riskien ollessa ilmiselviä - aion silti kirjoittaa muutamia ajatuksia aktiivisesta & passiivisesta pelistä Liigassa. Joudun tukeutumaan menneisyyteen, koska tulevaisuutta on niin vähän - pahinta, etten tiedä sitä.
Passiivinen peli romukoppaan
Vuosien varrella olen oppinut, ettei passiivinen peli oikeastaan tarkoita mitään. Faneilla on hyvin monenkirjavia käsityksiä siitä, mitä passiivinen pelaaminen tarkoittaa. Jonkinlainen yleistys voidaan kuitenkin tehdä, että Jukka Jalosen aikanaan luoma suomalainen jääkiekkoidentiteetti, meidän peli, oli monen jääkiekkofanin näkökulmasta passiivista. Hyökkäykset käynnistettiin hitaalla haulla oman maalin takaa, viisikko otettiin kasassaan ja lähdettiin kohti vastustajan päätyä. Jokaisella kentän osa-alueella määrittävä tekijä on, ettei vastustaja koskaan pääsisi hyökkäämään ylivoimaisena & puolestaan itse päästäisiin mahdollisimman usein hyökkäämään tasa- tai ylivoimaisena. Pelitapa onkin osoittautunut monella tapaa maajoukkuetasolla Suomelle menestykseksi kahdella eri aikakaudella, vaikka nykymuodostaan Antti Pennasen lanseeraama toisinaan alivoimaisena laadukkaasti hyökkääminenkin on voittanut ajatuksia puolelleen.
Tapparan kohdalla passiivisella on tutusti viitattu enemmänkin yhteen pelin variaatioon tai osa-alueeseen, trappiin. On rehellisesti myönnettävä, että Tapparan 2012 alkanut organisaation voittokulku makasikin pitkään trapin päällä. Kausien sisällä oli toki varianssia ja esimerkiksi Tapolan ensimmäisillä kausilla (2014-2017) Tappara pelasi jokaisella kaudella hieman erilaisia variaatioita trapista. Mestaruuskausilla Tapola maustoi pelitapaansa hyökkäysalueella pitkillä kulmapyörityksillä, joista kuitenkin pystyttiin pelaamaan usein ylivoimaisia tilanteita maalin eteen. Aliarvostettu osa Tapparan peliä noilla kausilla oli, että Tappara pystyi usein pelaamaan ylivoimaisen tilanteen hyökkäysalueen sijasta välittömästi maalin eteen. Erityisesti kaudella 2016-2017 lukuisat kerrat Tappara aiheutti vastustajilleen harmaita hiuksia, kun jotenkin maalin eteen löytyivät aina vuorollaan Veli-Matti Savinainen & Henrik Haapala. Jälki oli tuhoisaa, mutta yksi aivan keskeinen piirre Tapparan pelissä kuitenkin säilyi, tiukka & vaativa keskialueen trap, joka usein johtoasemassa valui pelin loppua kohti oman maalin eteen. Olen ehkä kuluttanut aivan liikaa aikaa tuota miettiessäni, mutta valuva trap oli oikeastaan Tapparan surkein luomus, koska perusajatus ontui siinä - pelin lopussa Tappara usein luopui pelivälineestä rakentamisen sijaan.
Rautakorven viimeisellä valmennusjaksolla Tappara vaikutti aidosti pyrkivän eroon valuvasta trapista. Onnistumista ei oikeastaan nähty missään vaiheessa, koska osa joukkueen rungosta suoritti edelleen voimakkaasti trappiin nojaten, kun taas osa selvästi halusi nopeampaa ja vauhdikkaampaa peliä. Kolmen kauden aikana Tappara palasi vuorotellen passiiviseen trappiin ja kiekottomaan peliinsä, kun taas toisinaan se selvästi yritti hakea aktiivisempaa otetta peliinsä. Mitä lähemmäksi tultiin Rautakorven projektin loppua sitä enemmän Tappara pelasi oikeastaan trappiaan varsin mielenkiintoisella variaatiolla, kun pyrkimys oli pitää kiekko jatkuvasti vastustajan päädyssä. Pettikö kuntopohja vai kuningasajatus, mutta ne tuhannet kerrat, kun Tappara yritti ulos kulmista tuntuivat päättyvän umpikujaan.
Tapola jatkoi pitkälti samoilla askelmerkeillä 2020-2021, vaikka aitoa halua vaikutti valmennuksessa olevan aivan toisenlaiseen peliin. Tapparassa tuskin tätä kautta tullaan muistelemaan kovin lämmöllä, koska pelaaminen oli pitkälti kaikkien Rautakorven kausilla kokeiltujen huonojen elementtien yhdistelmä. Hyökkäyspeli puuroutui täysin kulmaralliksi, pelaajat eivät päässeet vastustajan maalille ja Tappara tarjosi koko kauden mittakaavassa uskomattoman määrän kiekonmenetyksiä kulmista, joista eri vastustajat kiihdyttivät ns. puhdasta baanaa suoraan Tapparan maalille. On hauska seurata, kuinka paljon Christian Heljankoa on jälleen kauden alla epäilty eri paikoissa, vaikka tuon pelitavan takana maalivahdin työ on eräänlainen helvetti. Vastustajat rakensivat Tapparan pelitavasta lukuisia vaarallisia vastahyökkäyksiä, jotka vielä olivat meidän pelin oppikirjan mukaisia ylivoimahyökkäyksiä. Kun yhdistelmään lisättiin Tapparaan eräänlainen nopeusominaisuuksiltaan "välimallin joukkueeksi rakennettu kyhäelmä", oli lopputulos jotain sellaista, jota tuskin kukaan oikeasti halusi nähdä. Tuskin valmennuskaan.
Todellinen aktiivisuus pelissä
Tappara tunnetusti myrkyttää pelkästään olemassaolollaan jääkiekkomaailman, mutta jos jätämme nyt tämän ajatuksen hetkeksi sivuun niin Tapparan suhteellisen pitkälle rakennettu passiivinen menestyminen vaikutti jo 2015 sotkeneen muiden valmentajien suunnitelmat. Kaudesta toiseen olemme kuulleet eri organisaatioiden edustajilta taikasanat, jotka alkavat jotenkin näin haluamme pelata aktiivista jääkiekkkoa. On yllättävää, kuinka monen Liigaorganisaation matka puheesta tekoihin on vastannut suunnilleen Tapparan arkea, jolloin passiiviseksi leimatun pelin höystäminen aktiiviseksi on ollut todellinen kärsimysten tie. Yksi Liigakiekkoa kroonisesti vaivaava ongelma on, että oikeasti aktiivinen peli näkemykseni mukaan vaatisi laadukasta sentteripelaamista. Jos Liiga yhtään seurailee niin voi huomata aika selvästi, että usein mestaruusjoukkueet ovat poikkeuksellisen vahvoja keskeltä, kaudesta toiseen.
Uskon myös, että jokainen urheilujohtaja Liigassa tuntee haasteen löytää juuri sopivan ikäisiä senttereitä, jotka vastaavat aktiivisen pelin vaateeseen. Hidas ei aina tarkoita huonoa, varsinkaan senttereissä, koska tietynlainen oikeatahtisuus pelipaikalla on suoraan sanoen viisautta. Olisi melkoinen jälkikäteen sepitetty totuuden muunnelma väittää, että Tapparan mestaruuskausien sentterit olisivat olleet nopeita - varsinkaan jos määritelmäksi tuodaan liikenopeus. Liikenopeus on toki eri asia kuin pelinopeus. Kiekolla ei ole keuhkoja, joten hitaampaa liikettä voi kompensoida aika paljon, jos on lättymestarin vikaa tai joku toinen poikkeuksellinen vahvuus kuten vaikka pyöriminen vastuksen maalilla ohjaten & maskeeraten.
Mitä enemmän seuraan sitä, miten eri joukkueet jääkiekkoa Liigassa pelaavat, niin sitä varmemmaksi olen tullut analyysista, että senttereihin panostaminen on ainoa oikea tulevaisuuden suunta. Tappara toimii loistavana esimerkkinä siitä, kuinka organisaatio on vuosia koonnut muuten varsin hyviä joukkueita, mutta keskikaista ei ole juuri mestaruuskausia lukuun ottamatta koskaan pystynyt vastaamaan vastustajien parhaisiin. Kokoamisen haasteeksi on myös noussut, että koko keskikaistan täytyisi pystyä pelaamaan suunnilleen samalla tavalla tai ominaisuuksien pitäisi ketjujen hierarkiassa jakautua edes suhteellisen järkevästi. Esimerkiksi ykkössentterin täyttäessä kaikki nämä vaatimuksen, mutta kakkossentterin ollessa mallia "hidas", koko hierarkia saattaa notkahtaa yhteen loukkaantumiseen. Näin muuten kävi Tapparassa koronan surullisesti päättämällä kaudella 2019-2020.
Jotta pelkästään senttereistä ei puhuttaisi niin on syytä huomata, että usein Liigaan on kuitenkin saatavilla suhteellisen hyvin parhaan ikäisiä laitureita, joten sentteriongelma monistuu aktiiviseen peliin pyrkiessä, jos laiturit eivät ole lainkaan samalla sivulla senttereidensä kanssa. Tapparassakin on nähty aivan liian usein tilanne, jossa joukkue pursuaa huippulaitureita, mutta senttereiksi on heitellä parhaita toiveita & useita utopioita. Pakiston puutteita on näkemykseni mukaan helpompaa korjata kuin puutteita senttereissä, koska krooninen pula (ja raha) ohjaavat parhaat sentterit Suomesta vuodesta toiseen pumppaamaan rahaa johonkin muualle. Tosin Tapparan kohdalla viime kaudella toteutui myös kiekollisten pakkien hitauden problematiikka.
Jos pakisto ei pysty avaamaan peliä tehokkaasti niin jokainen aktiiviseen peliin pyrkivä yritelmä tuhoutuu ennen kuin se voi edes alkaa. Tapparassa hyvin tyypillinen ongelma juuri Tapolan kausilla on ollut, että pakkien hidas pelin avaaminen on johtanut hyökkääjistön ja pakkien repeämiseen kentän pituussuunnassa. Välimatkat kasvavat ja yksi helppo syöttösuunta on aika näppärää heikommankin joukkueen pelata pois. Epätahtisuus tiivistyy hyökkäyssiniselle, kun pakki yrittää heittää hienon laidan kautta, joka tulee epärytmisesti pysähtyneelle laiturille, joka joutuu palauttamaan sen takaisin pakille tai kiekko menetetään. Tähänkin kohtaan hyvällä liikkeellä varustettu sentteri on käytännössä aktiivisen pelin ehto & vaatimus. Ainoastaan riittävän jalkanopea sentteri ehtii hakemaan avauksen riittävän alhaalta ja luistelemaan keskialueelle muodostuvan "välimatkan" kiinni. Kun sentterit pystyvät tähän niin pelistä tulee nopeaa kuin itsestään. Silloin kun tämä ei onnistu niin pelistä tulee hidasta kuin itsestään.
Valmentajakeskustelu hallitsee alaa
Itse syyllistyn usein valmennuksen analysointiin, mutta tunnistan ilmiön laajuudeen Suomesta noin ylipäätään. Aika usein valmentaja saa täysin liian suuren arvon siinä, miten joukkue suorittaa suhteessa siihen, millainen vastuu on lopulta joukkuetta kokoavalla taholla. Kannustaisinkin avaamaan keskustelua, jossa mietimme peliä enemmän yksilöiden & mahdollisuuksien kuin valmennuksen näkökulmasta. Jos valmentaja oikeasti määrittelisi aktiivisen & passiivisen pelin löyhän välimaaston, jokainen yritys maksimoida aktiivisuus ja minimoida passiivisuus olisivat onnistuneet jo vuosia sitten.
Yhtälö on kuitenkin pelaajamarkkinoiden kroonistuneen luonteen & käytettävien resurssien vuoksi monelle valmentajalle eräänlainen olkiukko. Voisin lyödä pääni pantiksi, jos kysyt keneltä tahansa Liigan valmentajalta, kumpaa peliä he mieluummin valmentavat "nopeaa vai hidasta" niin 15/15 valmentajaa vastaa nopeaa. Vuosien varrella olen kuullut mm. Tapparassa vaikuttavan Tuomas Tuokkolan olleen ainoa valmentaja, joka on ääneen sanonut, että pelin tulee olla kaksivaiheista. En ole vieläkään ihan varma, voiko peli aidosti olla kovin tehokkaasti kaksivaiheista, koska tavallaan joukkueen rakenne usein sulkee toisen kokonaan pois.
Valmentajalle viisautta toki on tehdä joukkueelle pelitapa, jolla juuri tuo joukkue voi voittaa. Viime vuosina tämäkin keskustelu on monimutkaistunut, koska en ole ihan täysin varma, voiko ns. hitaalla (trappiin, hitaaseen liikenopeuteen) nojaavalla pelillä enää voittaa Liigassa mestaruutta. Toisaalta yksi jääkiekon hienouksia on, että pelin kehitys ei usein ole lineaarista vaan trendit vaihtelevat. Venäjän maajoukkueen entistä valmentajaa Bykovia pidettiin nerona, kun hän keksi, että Venäjä voi laittaa supertähtensä pelaamaan trappia ja ainoastaan hyökkäämään vastaiskuja. Jälki oli aika tuhoisaa.
Pieni piiri pyörii. Resurssit & materiaalit määrittelevät varmasti jatkossakin sen, mikä trendi voittaa. Se on paljon suurempi asia kuin se, kuka valmentaa. Jos on oikeat pelinappulat niin voi valmentaa monenlaista, mutta jos on vähänkään tarjolla niitä pelinappuloita, joita suurimmalle osalle liigajoukkueista on tarjolla niin kompromissit ovat väistämättömiä.
Kauden 2021-2022 paras kompromissi ja kontrasti tulee löytymään Lappeenrannasta. Viime kaudella Pekka Virralla oli aivan loistava aktiiviseen peliin sopeutuva materiaali, jolla pystyttiin parhaimmillaan pelaamaan jatkuvaa kiekollista & nopeaa peliä. Pekka Virta myös onnistui Lukossa murtamaan ns. tiiviin viisikon myytin. Lukko pelasi Virran alaisuudessa usein pakit & hyökkääjät erillään, toiset siniviivalla vastuksen päädyssä ja toiset oman siniviivan alla. Virran nerous oli se, että pakit pystyivät liikkumaan riittävästi karistaakseen paineen ja syöttämään oikealla hetkellä pystyyn vapaalle pelaajalle, joka muuten joka kerta avasi ylivoiman suhteessa vastustajan puolustuspelaamiseen. Kun katsoo SaiPan materiaalia niin vähän veikkaan, että tiivis viisikko tulee pelaamaan Lappeenrannassa jääkiekkoa.
Pekka Virran taidot tuskin ovat muuttuneet mihinkään, mutta materiaali on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti